Lapsuuden traumojen ahdistus: Miten käsitellä ja hoitaa
Lapsuuden traumojen ahdistus on vastaus hermoston oppimalle tarpeelle suojautua jo varhain. Se muovaa usein koko elämäämme – miten ilmaisemme itseämme, miten pidämme itsemme takaisin ja miten luomme yhteyksiä toisiin. Vuosikausia en edes tiennyt, mikä se oli. Tunsin vain sydämen tykytyksen, rintakehän kiristyksen, vapisevat kädet. Tunsin häpeän, joka seurasi jokaista ”epäonnistumista”, oli se sitten suuri tai pieni, ja pelon siitä, etten koskaan riittäisi.
Monien vuosien ajan luulin, että olin ongelma. Mutta ahdistus ei ole moraalinen epäonnistuminen. Se on osa minua, joka oppi selviytymään ympäristöissä, joissa emotionaalisia tarpeitani ei kohdattu, joissa pelko ja häpeä tuntuivat turvallisuutta suuremmilta.
Mistä kaikki alkoi
Lapsuuteni juuret ahdistukseen alkoivat varhain. Olin ensimmäisellä luokalla, kun toin koulutodistukseni kotiin ja näin, että olin luokassani seitsemäs. Tuossa iässä en tiennyt, oliko se hyvä vai huono asia. Olin vain innoissani kertoakseni isälleni.
Kun hän tuli hakemaan minua, hymyilin ja jaoimme uutisen viattomasti. Sen sijaan, että olisin saanut halauksen tai rohkaisua, hänen katseensa tuijotti minua. Hänen terävä, aggressiivinen sävynsä lävisti minut, kun hän huusi: ”Se on huonoa!”
Takautuvasti näen, että hänen reaktionsa juonsi juurensa pelosta – siitä, että suoritukseni saattaisi rajoittaa tulevaisuuttani ja että häpeällä työntäminen parantaisi suoritustani. Mutta lapsena en voinut ymmärtää sitä. Tunsin itseni järkyttyneeksi ja nöyryytetyksi. Pieni kehoni vapisi, ja nuori aivoni tekivät johtopäätöksen:
”Olen rakkauden arvoinen vain, jos suoriudun paremmin.”
Seuraavalla lukukaudella olin kolmas. Isäni kehuskeli siitä kaikille, ja tunsin hetkellistä helpotusta. Mutta pelko palasi nopeasti:
”Entä jos en pysty pitämään tätä yllä?”
Tämä oli uskomuksen alku, että riippumatta siitä, kuinka paljon saavutin, en koskaan olisi ”tarpeeksi”.
Ahdistuksen kriittinen käännekohta
Kuljetin käsittelemätöntä ahdistusta aikuisuuteeni. Kun olin viisi viikkoa raskaana, kumppanini joutui traagiseen onnettomuuteen, joka jätti hänet koomaan kahdeksi viikoksi ennen kuin hän menehtyi. Yhtäkkiä olin yksin, surun murtama ja ilman rahaa selviytyäkseni.
Minulla ei ollut enää varaa välttää tilannetta. Suru, taloudellinen epävarmuus ja lapsen kantamisen vastuu pakottivat minut kohtaamaan vuosia hautaamiani tunteita.
10 vinkkiä, jotka auttavat minua ehkäisemään ja hallitsemaan ahdistusta
Tärkeä huomautus: Nämä vinkit eivät korvaa terapiaa, lääkitystä tai ammattidiagnoosia. Ne ovat täydentäviä käytäntöjä, jotka auttavat palauttamaan tasapainon ja luomaan turvallisuuden tunteen kehossa.
Kiitollisuuden muutos – muunna ahdistus tiedoksi
Ahdistuksen voimakkaiden tuntemusten sijaan yritän nyt kohdata sen kiitollisuudella. Ahdistus on kehoni sisäänrakennettu hälytysjärjestelmä.
Kun tunnen sen nousevan, sanon: ”Hei, ahdistus. Näen sinut tekevän työtäsi. Kiitos, että tulit.”
Sitten kysyn:
- Mitä tämä tunne yrittää kertoa minulle?
- Mistä historiassani tämä tulee?
- Mitä toimia voin nyt tehdä tunteakseni olevani turvallisempi ja tuetumpi?
Hidasta ja yksinkertaista elämääsi
Liian monet häiriötekijät voivat estää muistojen ja tunteiden pintaan nousemisen. Elämäni yksinkertaistaminen antoi minulle henkistä tilaa itsetietoisuudelle.
Juuren jäljittäminen hiljaisen havainnoinnin kautta
Sulkiessani silmäni ja havainnoimalla ensimmäisiä pysyviä muistoja, jotka pintaan nousevat, paljastuu usein ahdistuksen juuri.
Tunnista ensimmäinen tunne – järkytys
Kehoni tallentaa useita kivun kerroksia, ja järkytys on yleensä ensimmäinen musertava tunne. Jos voin nimetä sen nopeasti, voin keskeyttää kierteen.
Kirjoita yksityiskohtaisesti, mikä sinut järkytti
Kun olen nimennyt järkytyksen, kirjoitan tarkalleen, mikä sen laukaisi: äkillinen katse, äänen muutos, leuat tiukkana, ovi paiskattuna kiinni.
Surra menetyksiä
Kun olen vapauttanut järkytyksen, annan itseni surra. Itken turvallisuuden, myötätunnon ja kunnioituksen puolesta, jota tarvitsin mutta en saanut.
Nimeä täyttymättömät tarpeet
Surun avulla ymmärrän tarpeitani paremmin. ”Kun isäni huusi virheistäni, tunsin oloni turvattomaksi ja häpeäväksi. Emotionaalisen turvallisuuden tarpeeni loukattiin.”
Ahdistus on osa minua. Kärsiminen siitä, etten tiennyt, kuinka nimetä, käsitellä ja kommunikoida sitä, on haastavaa. Olen edelleen työn alla, kun kyse on koostumuksen ylläpitämisestä johdonmukaisesti, mutta tunnen itseni voimaantuneeksi tietäessäni, että hallitsen emotionaalista älykkyyttä – taitoja, joita voin siirtää lapselleni.
Parantuminen ei ole lineaarista, ja jotkut askeleet tuntuvat vaikeammilta kuin toiset. Mutta johdonmukaisuuden avulla nämä käytännöt voivat auttaa palauttamaan turvallisuuden tunteen, ottamaan takaisin oman toimijuutesi ja pehmentämään uskomusta siitä, että sinun on aina oltava varuillasi.
