Kauneus särkyneisyydessä: Kuinka arvet tekevät meistä arvokkaita
”Haava on paikka, josta valo pääsee sisällesi.” Tämä vanha sanonta kuvastaa täydellisesti sitä, miten koemme elämän haasteet ja miten ne muovaavat meitä. Kauneus särkyneisyydessä on käsite, joka herättää meissä sekä surua että toivoa. Se muistuttaa meitä siitä, että vaikka elämä voi murskata meidät hetkellisesti, juuri nämä kokemukset voivat avata meille oven täysin uusiin mahdollisuuksiin ja syvempään ymmärrykseen itsestämme ja maailmasta, korostaen haavoittuvuuden merkitystä.
Henkilökohtainen matka läpi haavoittuvuuden
Eräänä heinäkuun päivänä vuonna 2009 elämäni hajosi palasiksi kolmen sanan myötä: ”Hän on poissa.” Luulin ystäväni tarkoittavan, että rakkauteni oli vain poissa leirireissulla, mutta ei. Hän tarkoitti, että rakkaani oli poissa, ikuisesti. Tuo hetki pysäytti hengitykseni ja jähmetti kehoni totuuden edessä, ennen kuin mieleni ehti edes prosessoida sitä. Mies, jota rakastin enemmän kuin elämääni, ei palannut koskaan retkeltään, eikä monessa mielessä palannut myöskään minä. Haavoittuvuus oli läsnä kaikessa.
Sydämeni särkyi miljoonaksi palaseksi tuossa hetkessä, ja olen viettänyt viimeiset viisitoista vuotta keräten itseni ja sydämeni palaset takaisin kokonaisuudeksi. Opiskelin kokonaisvaltaista lääketiedettä, psykologiaa ja ihmispalveluita ajatellen, että tieto suojelisi minua traumalta. Se ei suojellut. Viisitoista vuotta elin kroonisen PTSD:n kanssa, johon mikään oppikirja ei valmistanut minua.
Uuden valon löytäminen
Vasta kun tulin raskaaksi tyttärelleni, otin askeleet parantuakseni ja tullakseni ehjäksi, jotta voisin olla sellainen äiti hänelle, joka minulla ei koskaan ollut. Löysin uuden valon elämässäni, jonka puolesta taistella.
Kuitenkin, vaikka minulla oli uusi syy elää, mielessäni kyti kysymys: ”Kuka olisin ollut, jos en olisi ensin särkynyt?” Oliko trauma jo vienyt liikaa, jotta voisin aloittaa alusta? Haavoittuvuus herätti tämän kysymyksen.
Elämän uudelleenrakennus
Kun rakensin elämääni uudelleen, en voinut olla miettimättä, kuka olisin ollut ilman tuota traumaa. Näin muiden naisten elävän kaksikymppisinä koko elämänsä edessään. Vaikka olin kolmekymppinen, tuntui siltä kuin olisin jo menettänyt mahdollisuuteni, että menneisyyteni oli asettanut minut liian kauas taakse, että olin vahingoittunut korjauskelvottomaksi.
Kuinka voisin koskaan auttaa muita, kun en itse ole päässyt yli menetyksestäni, kun kärsin edelleen ahdistuksesta ja masennuksesta, ja kun yhä opettelen käsittelemään särkynyttä sydäntäni? Kuinka voisin auttaa muita, kun sydämeni sattuu yhä syvällä sisälläni?
Vei aikaa, mutta lopulta opin, että avun ja palveluksen tarjoaminen muille ei vaadi täydellisyyttä, 100% iloa tai arvettonta menneisyyttä. Se vaatii rohkeutta olla aito jokaisessa hetkessä ja tietää, että vaikka tuntisimme olevamme rikkinäisiä, meillä on silti arvoa.
Imperfektio ja kamppailu osana polkuamme
Aloin ihmetellä, olivatko epätäydellisyyteni ja kamppailuni itse asiassa ollenkaan harhapolkuja vai osa itse polkua. Oliko asiat, joita pidin esteinä ja harhapolkuina, itse asiassa välttämättömiä opetuksia polullani ja suuressa tarkoituksessani?
Menetyksen, trauman ja taistelun kautta minulle ei ehkä olisi tullut mieleen tehdä sisäistä työtä. Vaihe ei ole tärkeä tällä matkan osalla, mutta nyt olen toisella puolella tätä parantumisprosessia, ja näen, että riippumatta siitä, mitä elämässämme tapahtuu, se, miten käsittelemme sitä, tekee eron.
Tietoisilla somaattisilla hengitysharjoituksilla, kehotyöskentelyllä, joogalla ja Ayurveda-palauttavilla käytännöillä opin hoitamaan ja prosessoimaan ”rikkinäisiä”, haavoittuvaisia, paranevia osiani. Ne eivät enää olleet jatkuvan epämukavuuden, häpeän ja salailun lähteitä, vaan muuttuivat voimaksi, viisaudeksi ja osiksi, jotka pystyivät yhdistämään syvemmin muihin. Pikkuhiljaa kipuni ei enää ollut jotain, mitä kannoin, vaan jotain, joka muuttui.
Arvet eivät pyyhi pois arvoamme
Kerran uskoin, että ”hän on poissa” tarkoitti myös oman elämäni loppua. Nyt näen, että menetys, arvet ja kamppailu eivät poista arvoamme; ne auttavat paljastamaan sen. Tärkeää ei ole se, mikä meistä poistuu, vaan se, miten päätämme nousta jäljellä olevan kanssa.
Elämäni muuttui ikuisesti, ja käsitykseni siitä, mitä asioiden olisi pitänyt olla ja kuka minun olisi pitänyt olla, on muuttunut, mutta olen oppinut ottamaan jokaisen kokemuksen ja prosessoimaan sen ottaen hyvän ja vapauttamalla sen, mikä ei enää palvele minua.
Vietin vuosia uskoen, että arpeni tekivät minusta epäarvokkaan auttamaan muita. Nyt näen, että juuri ne ovat syy, miksi voin. Emme menetä arvoamme kivuissa, jotka saavat meidät tuntemaan olevamme särkyneitä; itse asiassa kasvatamme sitä, kun löydämme tavan jatkaa eteenpäin, vaikka elämä muuttuu sotkuiseksi.
Kysy itseltäsi, piilotatko arpesi vai annatko niiden valaista tietä jollekulle toiselle? Juuri se, mitä yrität piilottaa, voi olla se asia, joka auttaa jotakuta toista tuntemaan itsensä nähdyksi ja kykeneväksi pääsemään yli omasta salaisesta kivustaan.
